2.2. Koulumatkani

Koulumatka ennen vanhaan ja nyt

”Pari sataa metriä ahteen (rinteen) jälkeen oli tienposkessa kyläsepän paja. Joka ainoana koulupäivänä kuului pajasta kilkatus ja kalkatus.”

Koulunkäynti oli erilaista sata vuotta sitten, ja olosuhteet maamme eri osissa poikkesivat huomattavasti toisistaan. Esimerkiksi vuosina 1910–1911 Uudenmaan kouluikäisistä 77 % kävi koulua, mutta Oulun läänissä vain 31 %:lla oli siihen mahdollisuus. 1900-luvun alussa oli vielä seitsemän kuntaa vailla kansakoulua. Viimeisenä sai kansakoulunsa Velkuan saaristokunta vuonna 1908. Oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1922, ja oikeastaan sen jälkeen koulunkäynti tuli mahdolliseksi kaikille lapsille. Kansakoulunopettajia ryhdyttiin kouluttamaan vuonna 1863 Jyväskylään perustetussa seminaarissa.

TEHTÄVIÄ

KOULUMATKA ENNEN VANHAAN

Lukekaa ääneen Evert Merolan kirjoittama koulumatkatarina sadan vuoden takaa (seuraavalla sivulla). Tarina on peräisin Kaisu-Leena Pielan toimittamasta Koulutieni-kirjasta (1989). Koulutieni-kirjassa on Yleisradion Vierastunti-ohjelman kirjoituskilpailuun vuonna 1981 osallistuneita kirjoituksia.
Tiedustele kotiväeltäsi ja vanhemmilta sukulaisilta, millainen oli heidän koulumatkansa.

Miten he kulkivat sen ja kenen kanssa?
Millainen koululaukku heillä oli?

KOULUMATKAN PARAS PAIKKA

Etsi koulumatkasi varrelta sinulle mieluisa paikka.

Millaisia tuoksuja, värejä ja ääniä koet tässä paikassa?
Miten eri vuodenajat näkyvät reitillä?
Mikä mahtaa olla koulumatkasi
jännittävin tai äänekkäin kohta?

Kotimatkalla voit pysähtyä hetkeksi lempipaikallesi, kuunnella paikan ääniä ja hengittää rauhassa aistien paikan tunnelmaa.

PÄIVÄKIRJA KOULUMATKASTA

Pidä päiväkirjaa viikon ajan omasta koulumatkastasi. Kirjoita tai piirrä vihkoon tai Omakirjaan seuraavanlaisia asioista:

Tuletko kouluun kävellen vai jollakin kulkuvälineellä?
Kuinka pitkä koulumatkasi on – kilometreissä tai ajassa?
Kuljetko matkasi yksin vai muiden kanssa? Kenen?
Pysähdytkö usein jossakin matkan varrella?

Lisämateriaali

”Kansakoulun isästä” on lisää tietoa esimerkiksi Jyväskylän yliopiston museon nettisivuilla.
http://www.jyu.fi/tdk/museo/uno.html

Kohti koulua -sarjassa voit seurata eri puolilla Suomea asuvien koululaisten koulumatkoja:
Kohti koulua | TV | Areena | yle.fi

PÄIVÄKIRJA KOULUMATKASTA

Evert Merola, Lieto, Pahkamäen koulu, 1912–1916. (Koulutieni 1989, s. 26–28)

Lapsuudenkotini sijaitsi Liedon pitäjässä Väljän alueella. Väljä on suuri peltolakeus, monen kylän kymmenien talojen takamaita, etäällä emätalojen muodostamasta taajamasta. Kotitalomme nimi oli Vainio ja sieltä minä kävin Liedon Pahkamäen kansakoulua.

Koulumatkani oli noin viisi kilometriä. Alkumatka oli kuljettava pellonpientareita. Sitten tuli vastaan Anomäen metsä. Siellä oli jo jonkinmoinen tie, talollisten tilustie. Se kulki Vintalan talojen Äärniitun peltojen halki. Vielä oli ylitettävä jyrkkäahteinen Kaurinkosken puro. Vasta Alakirrin talon luona pääsin kylätielle, oikealle maantielle, joka pidettiin ajokunnossa kesät talvet. Kotoani tähän asti ei ollut talvella tietä, vain minun lumeen tallaamani polku tai suksien latu. Minä olin ainoa joka silloin kävi Väljästä koulua.

Anomäen metsässä sain koulumatkoillani tarkkailla metsän elämää. Tulipa kerran tallaamallanI polulla mutkan takaa kettu vastaan. Pysähdyimme yllättyneinä muutaman metrin päähän toisistamme ja tuijotimme hetken toisiamme. Sitten repo loikkasi sivuun ja hävisi näreikköön.

Alakirrin ja Vintalan kylän talojen kohdalla yhdyin muiden koululaisten joukkoon. Pian oli edessämme Ruskiankaljon ahde (rinne, joen törmä, mäki tiessä, töyssy). Sanottiin, että pimeinä syysöinä kummitus peljätti siinä ihmisiä. Vanhat kertoivat, että ahteessa oli kymmeniä vuosia aikaisemmin murhattu mies, ja sen vuoksi paha henki oli jäänyt ahteeseen. Mutta emme me koululaiset pelänneet, koska oli valoisaa ja meitä oli monta – emmekä oikein todeksikaan uskoneet tuommoista vanhaa kummitustarinaa.

Pari sataa metriä ahteen jälkeen oli tienposkessa kyläsepän paja. Joka ainoana koulupäivänä kuului pajasta kilkatus ja kalkatus. Seppä Palander siinä raudoitti talollisten rekiä ja rattaita, teritti viikatteita, sirppejä ja kirveitä sekä välillä kengitti isäntien pulskia hevosia. Kaikkea tuota me pojat pysähdyimme kiinnostuneina katselemaan.

Kun jatkoimme eteenpäin, saavuimme tienristeykseen. Suora tie johti Lapinkulmalle, mutta mepä käännyimme vasemmalle ja jouduimme notkoon, jonka nimi oli Lempojankrotti. Siitä tie jatkui halki Nautelan kartanolle kuuluvan Kukkarkosken pellon. Jopa heti olimme Aurajoen korkealla rantatörmällä, Nautelankosken partaalla. Kosken yli oli rakennettu silta, jota pitkin jouduimme kahdesti ylittämään kuohuvan kosken jokaisena koulupäivänä. Usein pysähdyimme keskellä siltaa ja jäimme kaiteeseen nojaten tuijottamaan huimasti alas kiitäviä kuohuja. Pian saimme kokea ihmeellisen illuusion: silta, joka oli allamme, rupesi vinhasti kulkemaan taaksepäin ja vesi sillan alla kuohui paikallaan.

Kosken niskassa ylitti joen matala pato eli tammi. Se säännösteli joen veden toisella rannalla olevan, jo satoja vuosia vanhan kivisen myllyn tarpeisiin. Joskus vähänveden aikana me pojat kuljimme joen yli kosken kallionpohjaa kävellen. Saimme silloin tutkia pohjakalliossa olevia hiidenkirnuja, jotka virtaava vesi, isoja irtokiviä työkaluinaan käyttäen, oli arvaamattomien aikojen kuluessa sorvannut. Paljon muutakin kiehtovaa katseltavaa ja tutkiskeltavaa löysimme keväisin koskesta ja sen rantamaastosta.

Myllyltä koululle oli vielä matkaa vajaa puoli kilometriä. Nautelan kartanon peltojen keskeltä kohosi salskeata mäntymetsää kasvava mäenkumpu. Sen nimi oli Pahkamäki ja sinne oli viime vuosisadan lopulla rakennettu koulumme. Tulin koulun oppilaaksi syksyllä 1912 ja sain päästötodistuksen keväällä 1916.